KULTTUURIRETKI
sunnuntaina 29.9. lähti Keskustorilta linja-auto mukanaan aamuvirkkuja ihmisiä kohti Länsi-Suomea
vanhan kirjastotalon puiston kukkia
Ensimäinen pysähdys oli Pahkatuvalla. Se on kahvila pienessä hirsimökissä, vähän Humppilan jälkeen.
Eka varsinainen kohde oli Heljä Liukko-Sunströmin ateljee. sinne piti ajaa takaisin valtatie 9.
Hän oli itse paikalla ja toivotti jokaisen vieraan tervetulleeksi kätellen. Sen jälkeen hän nousi saarnatuoliin, kuten hän itse sanoi. paikka oli parven rappusien välitasanne.
Yleisesittelyn jälkeen istuimme ateljeen päätytilaan kuuntelemaan Heljän kertomuksia siitä miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Useimmat niistä on satukirjoja, mutta niihin liittyy monia ehkä vaikeitakin asioita kuten sairaus ja kuolema. Heljä luo kuvituksen kirjoihin keramiikkana. Jokainen kuva on ensin tehty keramiikkalaattana. Esitys kesti tunnin, mutta hänellä olisi ollut kerrottavaa paljon pidemmäksikin ajaksi.
Kun olimme ostaneet Heljän kirjoja tai kortteja lähdimme kohti Paraista. Siellä oli seuraava kohde; Tammiluodon viinitila. Meille oli varattu ruokailu siellä.
Ruokana oli uunilohta yrttikastikkeessa ja broileria valkoviinikastikkeessa. Jälkiruokana oli kahvia ja omenatorttua. Paikan isäntä kertoi historiasta. Paikka oli kuulunut Kuittion kartanoon ja perinnönjaon yhteydessä joutunut kaukaiselle sukulaiselle, joka oli myynyt sen. Sen oli ostanut omenatarhuri, joka oli juuri luopunut vanhasta tarhasta Raisiossa ja osti paikan uudeksi omenatarhaksi. Eräänä vuonna oli tullut vastoinkäymisiä ja taas oli tila myyty, Nyt sen oli ostaneet kertoja veljensä kanssa. Olivat kuulemma saaneet hyvat talon tontit ja omenat tuli kaupanpäälle. Tuttava oli neuvonut puiden hoidossa ja puut kukoistivat jälleen. Kun laki muuttui he päätivät tehdä ylimääräiseksi jäävistä omenoista viiniä ja likööriä ja niin alkoi puutarhassa uusi kausi, siitä tuli viini tila.
Heillä on myös myymälä, josta sai ostaa tuliaiset kotiin. Sieltä sai myös tuoremehua.
Kun lähdimme pois näimme tuo kartanon, josta isäntämme puhui. Se on Suomen vanhin kartanorakennus ja ensimmäinen kivilinna. Kovin hyvin sitä ei näkynyt, kun puissa on vielä lehdet.Kolmenvartin ajon jälkeen olimme seuraavan paikan pihassa. Paimion parantola, jonka on suunnitellut Alvar Aalto. Hän suunnitteli rakennusten lisäksi sisustuksen, huonekalut ja puiston. Tällä hetkellä sairaala on melko tyhjä. Sinne suunnitellaan uutta toimintaa, kun potilaat on siirretty muualle. Perusilme on pidetty samana kuin Aalto suunnitteli, esim lattiat ovat yhä maalattu keltaisiksi. muutamia tiloja pidetään museotiloina, ylin parveke ja yksi potilashuone. Meillä oli hyvä opas, joka jaksoi kertoa monipuolisesti sekä talosta että Alvar Aallosta.
Kuulimme myös muutamasta kehitelmästä, jotka eivät olleet mitenkään käytännöllisiä ja jouduttiin tekemään toisin, osittain ei kauhean hyvin.
Oleskeluhuoneen kulmaikkunoissa oli kulmissa kasvikulmaus
Kun sairaala oli alkuperäisessä tarkoituksessaan tuberkuloosisairaalana, siellä oli pitkiä parvekkeita, joihin potilaat laitettiin saamaan raitista ilmaa. Ylimmän kerroksen parveke on jätetty edelleen alkuperäiseen kuntoon. Siellä on yksi "epäonnistunut" ajatus. Aalto halusi että potilaat saisivat paljon aurinkoa, mutta Suomi ei ole Italia, täällä sataa vettä ja lunta. Siksi kattoa piti jatkaa. Toteutus on vähän tönkkö. Pienet männyt olivat Aino Aallon ehdotus, sillä paikka on niin korkealla, ettei puita muuten näkisi sängystä käsin.
Muutama alkuperäinen tuoli oli näytillä. Tämä on nimenomaan paimioon suunniteltu.
Sitten lähdettiin ajamaan takaisinpäin kohti Loimaata. Olimme jo aamulla ajaneet ohi viimeisen kohteen. Alpo Jaakolan patsaspuiston.
Hän oli lähes itseoppinut maalari ja kuvanveistäjä, joka keräsi taidettaan ateljeidensä viereen.
Jo alueen ympäröivässä aidassa oli taidetta.
Huoneiden seiniin oli kaiverrettu tai maalattu kuvia. Töitä oli ihan joka paikassa. Tuntui ettei Alpo halunnut mitään tyhjää paikkaa, vaan kaikkialle piti tehdä jotain.
Huonekalut olivat kaikki jollain tavalla "tuunatut", maalausta, kaiverrusta.
Tuo lause taisi olla hänen motto.
Puiston polku on kolme sataa metriä. Alue oli alkujaan kaurapeltoa, mutta jaakola istutti puita, kun naapurit tuijottivat hänen tekemisiään liikaa. Ylempi on Pellon vartija, alempi on Alkueläin.
Dalai lama
lopuksi saarnatuoli. Sitä ei huolittu kirkkoon oikeaksi saarnatuoliksi, mutta voihan joku siinä pitää puheita tuolla puistossa. Kuten eräs vanha herra sanoi, että meidän kierros alkoi saarnatuolista (Heljän rappuset) ja päättyi saarnatuoliin (tähän)
Kovin oli vaatimattomia taiteilijan asumukset, askeettisia. Hän kai keskittyi taiteensa tekoon, eikä välittänyt elintasonsa nostamisesta.
Matka oli antoisa. Paikkoja, joihin ei tule mentyä, tai ainakin niistä saa irti enemmän oppaan kanssa.
